Törmäsin viikonloppuna taas pitkästä aikaa ajatukseen, jonka mukaan toimittajiksi hakeutuu vain nimiään palvovia egoisteja, jotka haluavat nähdä pärstänsä lehdessä.
Ehkä näin on. Ovathan toimittajat käyttäneet juttujensa signeeraamisesta kieltäytymistä jopa työtaisteluaseena Yhdysvalloissa.
Mutta eivät kaikki rakasta oman nimen näkemistä jutun yhteydessä.
Esimerkiksi viikoittain ilmestyvä talouslehti Economist on pitänyt tiukkaa linjaa jutun kirjoittaneen toimittajan nimen julkaisemisen suhteen. Kun lehden päätoimittaja Bill Emmottilta kysyttiin syytä linjalle vuonna 2003, hän vastasi seuraavasti:
Allekirjoitusten kanssa murehditaan enemmän omista jutuista. Ilman allekirjoituksia huolehditaan enemmän koko lehdestä, sillä silloin toimittajan maine riippuu kokonaisuudesta.
Minusta Economistin linja on hieno. Sillä kuka jutun on kirjoittanut, ei pitäisi olla varsinaisesti merkitystä.
Osa kollegoista on puolestaan kertonut kiusaantuvansa oman kuvan läiskäisemistä jutun yhteyteen. Onko ihan pakko?
Ja sitten ovat tietenkin ne jutut.
Itse en esimerkiksi sanottavammin lämpene aikakauslehtien postmoderneista reppareista, joissa toimittaja kirjoittaa itsensä juttuun sisään. ”Meitsi sitä, meitsi tätä. Sitten menin tiedotustilaisuuteen Cannesiin ja sain jaffaa.”
Tällaiset jutut tuppaavat olemaan tylsiä, eivätkä ne yleensä tee jutun aiheen käsittelystä kovin paljon läpinäkyvämpää. (Se kai on tarkoituksena subjektiivisten kokemuksien aukikirjoittamisessa?)
Ai niin, suuri osa kolumneista on myös täyttä roskaa, ja sama pätee myös valtaosaan blogeista. Mukaanlukien tähän.
2 Kommentit
Keksin molemmille hyvää käyttöä. Ensinnäkin nimen käyttö tai siis käyttämättömyys on myös brändäyskysymys: Economist rakentaa itsestään kuvaa objektiivisena riipimällä nimet pois. Melkein silti uskaltaisin väittää, että samalla tavalla siellä ollaan biasoituneina kuin missä vaan brittiläisessä broadsheetissä.
Tai sitten se, että jenkkilehdissä bylinen saaminen on saavutus, joten nimettömät kirjoittajat yrittävät tehdä jotain niin repäisevää, että he nousisivat pois anonymiteetistä.
Ja yksikön ensimmäinen persoona: se voi olla hyvin käyttökelpoinen työkalu, jos pitää välittää esim. tunteita. ”Tämän artikkelin kirjoittaja itki” tai ”Helsingin Sanomat liikuttui kuullessaan kerjäläisen tarinan”. Hmhm. Ehkä tässä painaa minä testaan -juttugenren yleistyminen (tai ainakin on tuntunut siltä), koska siinä persoona on framilla päämääränä, ei keinona. Ei sillä, ettei sekin voisi toimia.
Puhut ihan totta nimen ja nimettömyyden brändiarvosta.
En tosin tiedä onko objektiivisuus se, mitä Economist tavoittelee nimettömyydellään. Itselläni tulee mieleen pikemminkin johdonmukaisuus.
Economistin jutut kallistuvat tietenkin vahvasti lehden linjaan. Mutta kun sankaritoimittajat eivät sooloile, lehden linja on ainakin ennustettavissa. Uskoisin myös, että Economistin point-of-view selviää melko nopeasti lukijoille ilman nimiäkin.
Tuskinpa nimistä silti kohtuutonta haittaa on. Muuten suuri osa maailman lehdistä olisi suurissa ongelmissa… Hups
Olet myös oikeassa siinä, että yksikön ensimmäinen persoonakin on ihan varteenotettava työkalu toisissa tilanteissa. Usein se tuntuu kuitenkin päälleliimatulta tehokeinolta.