The Very Best Of The Byrds, The Essential Miles Davis, The World’s Favorite Opera Choruses. Olen aina inhonnut artistien ja eri musiikkityylien hittikokoelmia.
Mietimme joskus kaveriporukan kanssa millaisen henkilön levyhyllystä löytyy pelkkiä kokoelmalevyjä: 60-luvun rennoimmat hitit, kauneimmat bossa nova -keikistelyt ja ironisella silmällä koottu darrahittikokoelma. Ajatus kammoksutti.
Jos perustaisin bändin, sen nimi olisi The Very Best Of.
Vielä hölmömmälle kuulosti tilanne, jossa henkilö vuoraa kirjahyllynsä pelkillä mestarikirjoittajien kokoomateoksilla. Charles Bukowskin parhaat runot, Franz Kafkan suosituimmat novellit, ikimuistoisimmat arabialaiset sadut.
Toki hyllyissäni on kokoelmateoksia. Ne jättävät olon ontoksi ja omantunnon likaiseksi. Pyramidi rakentuu kärjen varaan. Suoraan sanoen, kokoelman ostaminen hävettää aina.
Siksi hämmentää, etten näe mitään väärää siinä, että tarkastan verkkolehti Slatesta vain luetuimmat artikkelit.
