Parin viimeisen vuoden aikana olen päässyt miettimään useaan otteeseen anonymiteettiin ja identifikaatioon liittyviä kysymyksiä. Sinä aikana myös oma naiivi mielipiteeni nimettömyyden hyödyistä ja haitoista on kokenut muutoksia.
Backreaction-blogissa kirjoitetaan varsin oivaltavasti anonymiteetistä, pseudonymiteetistä ja vastuusta. Ajatuksena on rinnastaa anonymiteetti harvinaisiin maametalleihin. Alun perin ajatuksen on esittänyt Wired-mies Kevin Kelly.
Anonymity is like a rare earth metal. These elements are a necessary ingredient in keeping a cell alive, but the amount needed is a mere hard-to-measure trace. In larger does these heavy metals are some of the most toxic substances known to a life. They kill. Anonymity is the same. As a trace element in vanishingly small doses, it’s good for the system by enabling the occasional whistleblower, or persecuted fringe. But if anonymity is present in any significant quantity, it will poison the system.
Yksi kommentti
Hmm… Toi vähän kuulostaa siltä kuin puolustelis anonymiteetin puutetta sillä että ”jos oikeasti on tarvetta niin se on vielä järjestettävissä”. Hyvinhän se on sanottu mutta nykymaailmassa ei oo pelkästään kyse siitä että ootko anonyymi vai ei vaan myös onko tuntematon tai miten sen nyt sanoa.
Minulla esimerkiksi ei ole oikeata tarvetta olla täysin anonyymi mutta minä mielellään oon tietyssä mielessä tuntematon. En halua että minun ostoksista louhitaan tietoa ja minut kategorisoidaan yms ilman minun tietoa (esim Amazon tekee sen minun ja heidän yhteisen hyödyn vuoksi ja sen takia hyväksyn sen). Nykyisten tietojärjestelmien kautta on liian helppo saada esille tietoa ja identiteetin, aikasemmin asiasta piti tehdä työtä ja silloin se vaan tehtiin oikeaan tarpeeseen eikä ”huvin vuoksi”.