Mietin eilen omaa suhdettani musiikkiin, etenkin sen kuuntelemiseen. Törmäsin nimittäin mielenkiintoiseen ajatukseen. Se kuului jotakuinkin seuraavasti:
Vanhetessaan populaarimusiikin kuuntelijalla on kaksi vaihtoehtoa: siirtyä oikean musiikin pariin tai jäädä kuuntelemaan nuoruusaikojensa musiikkia. Suurin osa valitsee epäröimättä jälkimmäisen.
(Etsinnöistä huolimatta en löytänyt enää alkuperäistä lähdettä.)
Kommentti palautti minut Theodor W. Adornon vanhoihin ajatuksiin siitä, kuinka populaarimusiikilla ei itsessään ole sisältöä. Sen ainoa funktio on luoda yhteisöllisyyttä ikäryhmän jäsenten välille.
Tietyssä mielessä tämä on totta.
Mainostajille populaarimusiikki on ollut eräs tehokkaimmista keinoista tavoittaa vaikeaa 16–30-vuotiaiden ikäryhmää. Ympäri maailmaa kuunneltujen artistien kyljessä on ollut helpompi kutoa globaalia peittoa brändille ja luoda siten uusia markkinoita.
Mutta entä jos populaarimusiikin merkitys ikäryhmien globaalina yhdistäjänä onkin alkanut hiljalleen heikentyä? Ehkä tämän päivän teinien pienin yhteinen nimittäjä löytyy jostain aivan muualta?
On varmasti liioiteltua väittää, ettei The Beatlesin tai Michael Jacksonin kaltaisia maailmanluokan megatähtiä enää synny. Mutta merkkejä kentän pirstaloitumisesta on havaittavissa.
Yhdysvalloissa tehtiin vuosina 2001–2005 kaksi albumia, jotka ylsivät 100 kautta aikain myydyimmän albumin joukkoon. Vuosina 1991-1995 tuohon joukkoon ylsi 23 albumia. Pitkä häntä on alkanut heiluttaa musiikkiteollisuutta. Tästä käy kiittäminen monin paikoin nettiä.
Keskitetyn mallin hajoaminen on upeaa. Musiikin jakelukanavissa tapahtuvat muutokset lisäävät parhaassa tapauksessa kuluttajien valinnanmahdollisuuksia. Valtavirta käy kapeammaksi ja sivupurot vuolaammiksi, toivon.
Kun yhä useampi löytää kulttisuosikkinsa aiempaa elinvoimaisemmista marginaaleista, musiikin kyky ikäluokkien yhdistämiseen vähenee. Kaikki maailman teinit eivät ehkä enää välitäkään Niken lenkkareista. Mutta eivät mainostajat jää tyhjän päälle. Heille muutos tuo mahdollisuuden mainosten entistä tarkempaan kohdentamiseen.
Jee, jee! Rock on!
Kiinnostavaa on kuitenkin pohtia, miten tällainen muutos vaikuttaisi populaarimusiikin – pitäisi ehkä sanoa mieluummin musiikin – arvoon. Populaarin hajotessa nimittäin joidenkin entisten pop-genrejen arvostus kenties nousisi. Mitä muuta on oikea eli taidemusiikki kuin pienen yleisön suosima musiikkigenre?
Jazzin ja kenties myös bluesin arvostus on jo noussut. Niiden ympärille on muodostunut suljettu ja elitistinen piiri, joka määrittelee itse kanonisoitavat teokset. Olisiko seuraavaksi rockin vuoro?
Jakelukanavien ruokkimalla muutoksella olisi myös henkilökohtainen ulottuvuus. Jos tulevaisuudessa ei ole populaarimusiikkia, ei ole myöskään populaarimusiikin kuuntelijoita, ja jos ei ole populaarimusiikin kuuntelijoita, ei ole myöskään ikääntymiseen liittyviä valinnan hetkiä.
Toistaiseksi populaarimusiiki ei ole vielä kadonnut. Siksi minäkin jouduin valinnan eteen kaksi vuotta sitten. En sanonut hyvästejä popille, enkä toivottanut taidemusiikkia tervetulleeksi musiikkielämäni keskiöön.
Päätin harkiten. Päätin pitkittää valinnan tekemistä. Enhän minä ole vielä niin vanha.
Ja siltä varalta, että olenkin: toivottavasti pitkä häntä on totta.
8 Kommentit
Itse olen jotenkin usein ajatellut, että pop-musiikki luo elämäntyylejä tai tapoja, joihin samaistutaan. Tietysti kyse on osaksi stereotypioista, mutta keskimääräinen blues-diggari ei liene nenästään lävistetty nahkatakkimies - tai päinvastoin.
Poppia voisi ehkä kuitenkin ajatella itsemäärittelyn ja ryhmään kuulumisen välineenä - mitä ooppera, klassinen musiikki tai radio Groovekin toki ovat.
Niinkuin sanoit niin aikustuessa tuo laumasieluisuus ihan varmasti vähenee.
Tästä tulee mieleen New York Magazinen juttu viime syksyltä:
Up With Grups
“He owns eleven pairs of sneakers, hasn’t worn anything but jeans in a year, and won’t shut up about the latest Death Cab for Cutie CD. But he is no kid. He is among the ascendant breed of grown-up who has redefined adulthood as we once knew it and killed off the generation gap.”
http://nymag.com/news/features/16529/index.html?imw=Y
Eikö klassisen musiikin kuuntelu sitten ole elämäntyyli tai tapa, johon samaistutaan?
Joo luo, niin tuohon kirjoitinkin:
“Poppia voisi ehkä kuitenkin ajatella itsemäärittelyn ja ryhmään kuulumisen välineenä - mitä ooppera, klassinen musiikki tai radio Groovekin toki ovat.”
Pointtina ehkä vähän se, että pidän populaarimusiikin (tai musiikin yleensä) muuttumista vapaasti shoppailtavaksi kulutushyödykkeeksi epätodennäköisenä, juuri koska blues-elitismilläkin määritellään itseä (niinkuin kaikella ostamisella).
Tarkemmin sanottuna pohdin siis sitä, että musiikki on jotenkin vain pieni osa sitä yhteisen kokemuksen määrittelyä, johon laajemmin kuuluvat tietty muoti, tietyt mielipiteet, tietyn puolueen äänestäminen, tietyt elokuvat ja niin edelleen.
Ehkä tässä mixissä musiikin merkitys sitten on vähentynyt, en tiedä.
Hum, hum.
Alkuperäinen kirjoitukseni oli melko sekava. Pahoittelut.
En kai mä noin missään sanonut?
Pikemminkin tarkoitus oli sanoa, että laumasieluisuus on ennen toteutunut nostalgian muodossa. Suurin osa ikäryhmästä siirtyi kuuntelemaan oman nuoruutensa musiikkia koko loppuelämäkseen. Pieni osa puolestaan vaihtoi leiriä korkeakulttuurin, kuten klassisen ja nykymusiikin pariin.
Nyt on toisin. Leikittelen ajatuksella, että kun suosituimpien artistien merkitys ikäryhmien yhdistäjänä vähenee, muuttuu myös tuon nostalgian muoto. Kenties tämän päivän teineillä on tulevaisuudessa vaikeuksia löytää jaettua nostalgiaa musiikista. Sinun ja minun ikäluokka pystyy vielä jotenkin löytämään sen yhteisen maaperän jostain Roxeten, Bon Jovin, Nirvanan ja Pandoran välimaastosta.
Näin juuri. Kun pop hajoaa genreihin, tulee niistä yhdistämisen sijaan erottavia tekijöitä.
Aivan. Klassinen ja avantgarde ovat pienen eliitin musagenrejä
Ja juuri siitä lähtee se pointti, mikä alkuperäisessä viestissäni oli tarkoitus olla. Eli kun populaarimusiikki pirstaloituu enemmän (ja vähemmän) elitistisiin alagenreihin, niin jossain vaiheessa jokin näistä alagenreistä saattaa nousta samankaltaiseen asemaan kuin klassinen ja avantgarde. (Näin kävi jo jazzille ja bluesille. Rankasti yleistettynä.)
Mitä popgenrejä koulutettu ja hyvätuloinen eliitti kuuntelee tällä hetkellä?
“Mitä popgenrejä koulutettu ja hyvätuloinen eliitti kuuntelee tällä hetkellä?”
vastaus: Kaija Koota
Olet oikeassa, Annika
Seuraavaksi räjähtää: pe 06.04.07 ESPOO AWALON. Sinne?
Ehdottomasti!!
Mennään isolla (hyvätuloisella?) elittipossella Kaijaa katsoon, loistavaa! Laitan sanan tytöille!
Toi Awalonhan tunnettiin ennen nimellä “Espoon keskustan Eurobaari”, joten kuvitella saattaa, että puitteet on…noh, taattu!
Tämä keskustelu taisi jo tyrehtyä, mutta eipä tuo haittaa.
Slatessa oli nimittäin verraton juttu Duke Ellingtonista ja jazzin muutoksesta tanssimusiikista korkeakulttuuriksi: