Olipa kerran tarve. Tarkoituksenani oli ostaa uusi sohva, tarkalleen otetttuna vuodesohva - linna laiskalle sielulleni. Siksi suuntasin kulkuni kohti Kehä kolmosta, jonne kaikki Helsingin huonekalukaupat ovat näyttäneet änkeytyvän.
Hikinen maaliskuinen lauantai etsinnässä kului, mutta lopulta kaipaamani löytyi: Avalon. Mikä koostumus, mikä eleganssi! Mitäpä muuta sitä olisikaan voinut odottaa sohvalta, joka on nimetty vaatimattomasti kelttiläisen saarilegendan mukaan.
Tästä alkoivat vaikeudet.
Aluksi sohva luvattiin toimittaa pääsiästä edeltävällä viikolla. Ei tullut, ei. Tehdas oli kuulemma pääsiäislomalla. Eihän siinä mitään, mutta kun olin ehtinyt lahjoittaa jo vanhan sohvan pois. Nuori poika tuli hakemaan sen isänsä kanssa, ihan kuten itse aikoinani. Tuntui reilulta. Uuden sohvan toimitus oli luvattu oikein kirjallisesti tekstiviestin muodossa. Mikäs teet.
Seuraavaksi sohva luvattiin toimittaa pääsiäisen jälkeisellä viikolla. Ei kuulunut, ei. Tuli soitto: ”Pahoittelemme, että tässä on kestänyt jo näin kauan, mutta tuotantolinja on kevätlomalla.” Niinpä. Lupasivat sitten tällä kertaa vapuksi. Huomenna se nähdään.
Jotkut valittavat, että ruotsalaisen halpaketjun huonekalut joutuu kokoamaan itse. Entäs sitten? Tämän kokemuksen perusteella väitän, että ensi kerralla kokoan mieluummin itse postmodernin tuotantokoneiston suoltaman lastulevyhelvetin kuin odotan toista kertaa perinteistellä suomalaisella ammattitaidolla ”ripeästi” valmistettua huonekalua.
