Nöyrryin. Kävin hakemassa kaupasta maailman kaupallisimman vaihtoehtorockyhtyeen, Coldplayn, uuden Viva La Vida or Death And All His Friends -levyn.
Yllätin itseni. Inhoan nimittäin yhtyeen edellistä levyä, poikkitylsää X&Y:tä.
Uusi levy on kuitenkin toista maata. Englantilainen muusikko- ja säveltäjälegenda Brian Eno on onnistunut löytämään Coldplayn hyvät puolet. Laulaja Chris Martinin pompöösit sanoitukset toimivat, ja kappaleet ovat juuri niin omaperäisiä kuin hyvässä pop-musiikissa kuuluukin.
Ei tarvitse olla meedio nähdäkseen kuinka tuhatpäinen stadionyleisö hoilaa tippa linssissä Cemeteries of Londonin kertosäettä:
Singing la la la la la la eh
There’s no light over London today
Jotain rasittavaa yhtyeessä on vieläkin. Siitä kiinnostuminen tuntuu velvollisuudelta.
Coldplaytä ei voi ohittaa olankohautuksella. Ei vaikka haluaisi. Yhtyeestä on tullut osa sukupolvikokemusta.
Coldplayn eksistenssin ohittaminen olankohautuksella olisi musiikkikulutuksellista elistimiä puhtaimmillaan. Vähän sama kuin väittäisi olevansa autuaan tietämätön Simpsonit-televisiosarjasta tai Taru sormusten herrasta -kirjatrilogiasta.
Jokaisella on oltava mielipide Coldplaystä, minun sukupolveni U2:sta.
Avainsanat: coldplay, musiikki, nautinto, sukupolvikokemus


